Matkalla kotiin, mutten koskaan perillä

Mikähän siinä on, ettei osaa olla onnellinen tai edes tyytyväinen.

Olen kokeillut kaikenlaista, asunut erilaisissa paikoissa ja tehnyt monenlaisia työrooleja. Olen jahdannut muutoksia ja rakastan muutosta edelleen. Olen melko rohkeasti mennyt kohti asioita, joita olen halunnut. Ongelma on, että saavutettuani haluamani en ole enää varma, onko se sitä, mitä oikeasti halusin.

Olen vuosia toivonut muuttavani takaisin Skotlannin Ylämaille, ja nyt olen asunut täällä jo yli vuoden. Paikkana tämä on edelleen ihana, lähinnä maisemien takia, sillä minulla ei ole täällä paljoa muuta. Palattuani Suomesta tunsin, kuin olisin tullut kotiin, ja ajattelin, että vihdoin voisin rauhoittua. Se tunne ei kuitenkaan kestänyt kauan, tai se tulee ja menee. Sain juuri ylennyksen, jonka myötä teen haastavampia ja kiinnostavampia työtehtäviä kivassa paikassa ja mukavien ihmisten parissa. Olen siitä tyytyväinen ja toivon, että kaikki sujuisi hyvin. Harmi vain, että se on ainoa asia, johon olen tyytyväinen.

En ole tehnyt aitoja kavereita oikeastaan yhtään, ja olen todella yrittänyt. Ensimmäiset kaverini alkoivat jättää porukasta pois, koska deittailin \”vääränlaista\” ihmistä. Toinen kaverini paljastui olemaan aikamoinen alkoholisti, joka valehtelee. Vihdoin löysin uuden kaverin, ja tuntui, että vihdoin joku, jonka kanssa voisi tehdä asioita. Noh, asioita, mitä hän haluaa tehdä, on juoda. Tuntuu, että on tosi vaikea tavata ihmisiä, jotka eivät elä täysillä pubikulttuuria. Nyt vähän yleistän, koska en ole löytänyt niitä muita. Tämä paikka on niin kaukainen, ja muunlaiset ihmiset ovat usein perheellisiä, ja he käyvät ihan eri paikoissa kuin minä. Työkaverini ovat kivoja, mutta kiireisiä perhejutuissa, eivätkä siis näe vapaa-ajalla.

En ole myöskään kovin hyvä tekemään kavereita, ja olen siinä mielessä vielä todella suomalainen, etten osaa kiinnittää itseäni porukoihin ilman kutsumista. En uskalla vain mennä paikkoihin ja puhua ihmisille. Ei sillä, että täällä olisi hirveästi paikkoja, minne mennä. Tai ehkä vain ajattelen, että se on minulle hankalaa. Kyllä minulla ihmisiä on ympärillä, ja jotkut jopa kutsuvat näkemään, vaikka itse hyvin harvoin otan yhteyttä. Minulla on vaikeaa samaistua muihin ja tuntea yhteyttä. Toki olen myös muuttanut eri paikkoihin vuosittain, mikä varmasti on vaikuttanut suhteisiin ja taitoihini muodostaa niitä.

Ajattelen koko ajan, mitä tekisin seuraavaksi ja minne menisin. Mutta en halua olla koko ajan menossa! Halusin todella asettua ja tuntea olevani kotona. En tiedä, onko minun edes mahdollista tuntea niin, koska kaikkien näiden vuosien jälkeen mikään paikka ei tunnu kodilta. Haaveilen rauhoittumisesta – siitä, että löytäisin paikan, jossa voin olla oma itseni ja vain nauttia arjen pikkuasioista. Annan Skotlannille vielä aikaa ensi kesään, koska en halua luovuttaa, ja tiedän, etten voi juurtua minnekään ilman aikaa. Uusi työni voi tuoda uusia mahdollisuuksia, kokemuksia ja ihmisiä ympärilleni. Sitä ainakin toivon.

Välillä pohdin Suomeen takaisinmuuttoa, mutta totuus on, että aina kun palasin sinne, odotin vain pääseväni pois. Kuvittelen, että voisin tykätä olla kotosalla, mutta viimeistään kolkko talvi ja kaamosmasennus saavat minut etsimään uusia työmahdollisuuksia ulkomailta. Kesät voisin hyvin viettää Suomessa, mutta valitettavasti työpaikkani vaativat läsnäoloani, enkä voi ottaa monta kuukautta vapaata tätä varten.

Ehkä vielä joskus tuntisin olevani kotona, osa yhteisöä tai edes, että en olisi yksinäinen.