piritarekonen@gmail.com

PCOS: Four Years of Not Feeling Like Myself

by

It’s been about four years now of trying to figure out why my body started feeling unfamiliar. Like I was living in someone else’s skin.

I’ve always had irregular periods, so that part wasn’t new. The chaos of never knowing when my cycle would show up was just normal for me.
But around four years ago, other things started shifting in ways that felt wrong.

My weight started climbing and, I ended up at the heaviest I have ever been. It was a slow build that just kept going. My face looked puffier, like I was constantly holding on to water. The bloating became a daily thing, not just something that happened after meals. I felt tired all the time, like I was moving through mud. And the cravings for sugar and carbs were intense. Not just the usual kind, but a desperate need that felt completely out of my control.

I didn’t feel like myself anymore. Not physically, not mentally. It was like watching my body rebel against everything I thought I knew about it.

Year 1: The Stress Excuse

I went to the doctor, armed with a mental list of everything that felt wrong. They blamed stress, as they have always done. It’s funny how “stress” becomes the catch-all explanation for women’s health issues, isn’t it? Like our bodies are just naturally prone to falling apart under pressure.

They said it could be hormonal and the blood tests showed my hormones being out of balance, but that was the end of it. No curiosity about what might be causing the imbalance. No follow-up appointments. Just a smile and a suggestion to “try to relax more.”

I left feeling dismissed and a bit crazy, wondering if I was just imagining how different everything felt but this is when I started getting hair growth in undesirable places, so something was definitely off.

Year 2: Getting Warmer

Went back because things weren’t getting better. This time, the blood tests showed something clear evidence on something being wrong. My testosterone was abnormally high, not just slightly elevated, but properly high. My cholesterol was climbing too, which felt particularly unfair since I wasn’t eating any differently than before.

They sent me for an ultrasound which I thought was a relief as I thought they are taking me seriously now. They found cysts in my ovaries and said it does indicate that I have or am developing PCOS.

The symptoms lined up perfectly: fatigue that sleep couldn’t fix, cravings that felt like they were controlling me rather than the other way around, irregular cycles that made planning anything impossible, mood changes that left me feeling like I was on an emotional roller coaster I couldn’t get off.

But no diagnosis. They said I was too young at 23. As if PCOS waits until you’re 30 to show up. They didn’t want to “label” it, as if giving it a name would somehow make it worse rather than giving me something to work with. I was told to come back when I want to have children and if I struggle with that.

No treatment. No plan. Just vague advice to manage stress and “look after myself”, whatever that was supposed to mean when I was already trying everything I could think of.

Year 3: Hope in the Highlands

I moved to the Highlands, hoping for a fresh start with healthcare too. New GP, new perspective, maybe someone who would actually listen.

I brought it up again, this time with a folder full of previous test results. This doctor seemed more thorough and they ran blood tests regularly for about 8 months, tracking patterns and changes. I felt hopeful for the first time in a long while that someone was taking this seriously.

Eventually, I was sent for another ultrasound. Cysts, still there. The technician was chatty and mentioned how “textbook” everything looked for PCOS. Still, no official diagnosis. The reason this time was even more frustrating. Apparently because I had a coil, they couldn’t diagnose PCOS. Some bureaucratic nonsense about how the coil altering periods even though I have had irregular periods since I started having them at the age of 11-ish. But they did verbally confirm I had it, just didn’t write it down anywhere official. It felt like being told you’re sick but not sick enough to matter on paper.

No support, no follow-up beyond that conversation. Just a suggestion to go on a Mediterranean diet, handed to me like a consolation prize. As if olive oil and fish were going to fix years of hormonal chaos.

Year 4: Finally, Someone Who Gets It

Four months ago, I tried again with yet another doctor. I was honestly exhausted by this point, tired of explaining the same symptoms, tired of being dismissed, tired of feeling like I was begging for basic healthcare. But this time felt different from the moment I walked in. She actually looked through all my results properly, asked questions, and then just said it how it was: “Yes, it’s PCOS, without any doubts.”

She prescribed Metformin, 500mg twice a day, to manage insulin resistance. Finally, actual medication for an actual condition, not just lifestyle advice thrown at a wall. However, I was surprised to be given any meds at all. I had gone in expecting nothing just hoping for some kind of acknowledgment.

Four Months In: Small Changes

Cravings: Less constant, which is huge. I’m not spending entire afternoons thinking about chocolate, and I can actually just have a few bites and be satisfied instead of eating the whole bar.

Energy: Slightly more stable but I have always suffered from sleeping issues so any improvement is great.

Weight: Not changing yet, which is frustrating but not surprising. I’ve learned that PCOS weight is stubborn in ways that regular weight isn’t.

Face puffiness: Still there, still making me feel like I’m looking at a stranger in photos.

Mood: Lighter on some days, still flat on others. I am still the same restless me so cant be blamed on PCOS entirely.

It’s not a transformation. But it’s something. And after years of nothing, something feels like everything.

The Mental Load

Over these years, I started feeling really uncomfortable in my own body in ways that went beyond just physical symptoms. I avoided mirrors, turning away when I caught glimpses of myself unexpectedly. Taking photos became something I dreaded, every picture seemed to show this puffy, tired version of myself that I didn’t recognize.

I stopped skinny dipping, something I used to love. There’s something about PCOS that makes you hyper-aware of your body in all the wrong ways. The weight distribution changes, the way clothes fit differently, the way your face looks in certain lighting.

I haven’t felt like dating, partly because I don’t feel attractive, but mostly because I don’t feel like myself.

Getting the diagnosis hasn’t fixed all that, but it gave me something solid. A reason for why I felt so disconnected from myself. A place to start working from, rather than just flailing around trying random solutions.

There’s also this slight fear that creeps in; not being able to have babies as I’m getting older and am very single. PCOS and fertility issues often go hand in hand, and at 27, I feel I should meet my person soon so it wont be too late, but I dont want to date since I do not like myself these days.. It is a vicious cycle. I also hate online dating (a story for another time) and meeting someone organically feels impossible these days.

What Now

  • Keep taking Metformin (and dealing with the lovely digestive side effects)
  • Try to be more active in ways that work for my body rather than anger it by too high intensity workouts.
  • Sleep more (easier said than done, but I’m working on it)
  • Keep food and blood sugar more steady (bye bye snacks)

Apparently, I should aim to have as stress-free a life as possible to keep things balanced. Well, too bad life is not very zen. Between work pressures, financial worries, questions about what the hell I am doing, and just the general chaos of being alive in 2025, “stress-free” feels like a luxury I can’t afford.

I’m still figuring it out, still learning what works and what doesn’t. Some days are better than others. But for the first time in four years, I have a name for what I’m dealing with, medication that might help, and a sense that I’m not just imagining all of this.

If you have PCOS, helloo sister! And if not, helloo lucky bastard.

A witty cartoon about PCOS; insulin resistance

Painfully basic

by

Looking at old photos of myself and wondering why I wasn’t happy is exactly how I’ll feel about today’s photos in two years

I’m not sure how to break this cycle and realise that who I am now is already a good version of me. I don’t need to become someone else to be my best self. I can’t remember when I was genuinely happy with who I am, and especially how I look. I have always hated how I look. I have either been too thin, have messy hair, don’t have hips made for birthing, wide shoulders and now I feel I have become what I was most afraid of. Fat.

13-year-old anorexic Pirita would not be proud of the 26-year-old me. I am still struggling with the same body image issues and can’t seem to shake them. In the age of body positivity, I am ashamed to even write this because I know I’m not fat. Not really. I don’t have a lot of extra weight, and I wear a size Medium, although it’s starting to feel tight.

I keep trying to fix the things I’m unhappy about, but as soon as I do, I find something else wrong with me. Jemima Kirke once answered the question of what advice would she give for unconfident girls by saying ‘I think you think about yourself too much’. And she is right, we are too self obsessed.

In the world of violence, war, injustice and climate crisis, I care most about how many chins I have. It is pathetic, sad and worst of all, painfully basic. I am not saying we are not allowed to have insecurities, feelings or be unhappy with our lives because there’s suffering around us. I am just calling myself out for caring about such irrelevant things rather than spend my time learning, creating or living. Truth is, I am not living fully and that’s mostly because I do not like who I am. Yes, I have difficulties beyond my control, PCOS causing weight gain, chronic pain from back and hip issues, and a cocktail of self-doubt from dyslexia, anxiety, and likely ADHD. But the difficulties that cripple me the most are from my own mind.

I am hoping to change all of this and find love in life and within myself. I am not yet there, and do not know how to get there but I will be paying more attention to how I feel, what I like doing and what are my opinions, without thinking which would make me likeable, interesting or help me fit in. In the years of trying to please others and mould myself into a shape that isn’t a natural fit, I have lost myself and do not even know what I like in life. Entering into another cliche or basic behaviour, I am in the journey of finding myself. Except I’m not doing it in a fantastic yoga retreat in India, taking amazing scenery photos. I am in north of Scotland, mostly working, walking and watching shows.

Here’s the part where I say you may follow me to follow my journey, but I’m not consistent and probably won’t be posting a lot all the time. I will randomly update you on what I’ve discovered, if anything or if I’ve stayed in the pits of grey unhappiness and forgotten to work on my mental health or do anything.

I feel the need to apologise for being so boring rather than an empowered lady living my best life. I am resisting the urge to do so.

Tampere, Finland
May 2023

Matkalla kotiin, mutten koskaan perillä

by

Mikähän siinä on, ettei osaa olla onnellinen tai edes tyytyväinen.

Olen kokeillut kaikenlaista, asunut erilaisissa paikoissa ja tehnyt monenlaisia työrooleja. Olen jahdannut muutoksia ja rakastan muutosta edelleen. Olen melko rohkeasti mennyt kohti asioita, joita olen halunnut. Ongelma on, että saavutettuani haluamani en ole enää varma, onko se sitä, mitä oikeasti halusin.

Olen vuosia toivonut muuttavani takaisin Skotlannin Ylämaille, ja nyt olen asunut täällä jo yli vuoden. Paikkana tämä on edelleen ihana, lähinnä maisemien takia, sillä minulla ei ole täällä paljoa muuta. Palattuani Suomesta tunsin, kuin olisin tullut kotiin, ja ajattelin, että vihdoin voisin rauhoittua. Se tunne ei kuitenkaan kestänyt kauan, tai se tulee ja menee. Sain juuri ylennyksen, jonka myötä teen haastavampia ja kiinnostavampia työtehtäviä kivassa paikassa ja mukavien ihmisten parissa. Olen siitä tyytyväinen ja toivon, että kaikki sujuisi hyvin. Harmi vain, että se on ainoa asia, johon olen tyytyväinen.

En ole tehnyt aitoja kavereita oikeastaan yhtään, ja olen todella yrittänyt. Ensimmäiset kaverini alkoivat jättää porukasta pois, koska deittailin \”vääränlaista\” ihmistä. Toinen kaverini paljastui olemaan aikamoinen alkoholisti, joka valehtelee. Vihdoin löysin uuden kaverin, ja tuntui, että vihdoin joku, jonka kanssa voisi tehdä asioita. Noh, asioita, mitä hän haluaa tehdä, on juoda. Tuntuu, että on tosi vaikea tavata ihmisiä, jotka eivät elä täysillä pubikulttuuria. Nyt vähän yleistän, koska en ole löytänyt niitä muita. Tämä paikka on niin kaukainen, ja muunlaiset ihmiset ovat usein perheellisiä, ja he käyvät ihan eri paikoissa kuin minä. Työkaverini ovat kivoja, mutta kiireisiä perhejutuissa, eivätkä siis näe vapaa-ajalla.

En ole myöskään kovin hyvä tekemään kavereita, ja olen siinä mielessä vielä todella suomalainen, etten osaa kiinnittää itseäni porukoihin ilman kutsumista. En uskalla vain mennä paikkoihin ja puhua ihmisille. Ei sillä, että täällä olisi hirveästi paikkoja, minne mennä. Tai ehkä vain ajattelen, että se on minulle hankalaa. Kyllä minulla ihmisiä on ympärillä, ja jotkut jopa kutsuvat näkemään, vaikka itse hyvin harvoin otan yhteyttä. Minulla on vaikeaa samaistua muihin ja tuntea yhteyttä. Toki olen myös muuttanut eri paikkoihin vuosittain, mikä varmasti on vaikuttanut suhteisiin ja taitoihini muodostaa niitä.

Ajattelen koko ajan, mitä tekisin seuraavaksi ja minne menisin. Mutta en halua olla koko ajan menossa! Halusin todella asettua ja tuntea olevani kotona. En tiedä, onko minun edes mahdollista tuntea niin, koska kaikkien näiden vuosien jälkeen mikään paikka ei tunnu kodilta. Haaveilen rauhoittumisesta – siitä, että löytäisin paikan, jossa voin olla oma itseni ja vain nauttia arjen pikkuasioista. Annan Skotlannille vielä aikaa ensi kesään, koska en halua luovuttaa, ja tiedän, etten voi juurtua minnekään ilman aikaa. Uusi työni voi tuoda uusia mahdollisuuksia, kokemuksia ja ihmisiä ympärilleni. Sitä ainakin toivon.

Välillä pohdin Suomeen takaisinmuuttoa, mutta totuus on, että aina kun palasin sinne, odotin vain pääseväni pois. Kuvittelen, että voisin tykätä olla kotosalla, mutta viimeistään kolkko talvi ja kaamosmasennus saavat minut etsimään uusia työmahdollisuuksia ulkomailta. Kesät voisin hyvin viettää Suomessa, mutta valitettavasti työpaikkani vaativat läsnäoloani, enkä voi ottaa monta kuukautta vapaata tätä varten.

Ehkä vielä joskus tuntisin olevani kotona, osa yhteisöä tai edes, että en olisi yksinäinen.

Coffee in the highlands of scotland

Mies takapeilissä

by

Oltiin ajelemassa Isle of Skyessa etsimässä lääkärin suosittelemaa luontopolkua. Ajatuksena oli mennä kävelylle yhteisenä vapaapäivänä. Kuitenkin, kun käännyttiin Broadfordin hotellin ohi kohti pienempiä sivuteitä, huomasin vanhan ukon, peukalo ujosti pystyssä. Ohi mentäessä, katsoin takapeilistä ja hänen pyytävä katseensa kohtasi omani. Pohdin ääneen, minnehän hänkin oli matkalla ja pitäisikö pysähtyä. Ajettiin takaisin miehen luo ja kysymään juuri tätä.

\”Noin puolen tunnin matkan päähän,\” kuului vastaus, ja tämä riitti. Mies hyppäsi takapenkille ja jatkettiin matkaa.

Juuri sairaalasta päässyt, mielestäni noin 70 vuotias mies aloitti keskustelun erikoisella toteamuksella. \’\’Kuulostatte normaalilta, mistä olette kotoisin?\’\’. Parin sekunnin hiljaisuus seurasi, sillä emme olleet täysin selvillä, mitä hän tarkoitti. Karl kertoi olevansa Irlannista, mikä ilahdutti miestä. Tämä aloitti keskustelun siitä, kuinka irlantilaiset ja ylämaalaiset ovat samanmoisia ihmisiä.

Mies on elämässään ollut maanviljelijä, hänen isänsä omisti paljon karjaa ja opetti pojalleen, kuinka tehdään töitä. Mies päätyi eri alalle, mutta töitä hän teki, ja paljon. Tämä maksoi ensimmäisen avioliiton, kun vaimo kyllästyi olemaan yksin. Onneksi seuraava vaimo olikin hänen elämänsä rakkaus. 30 vuoden avioliiton jälkeen, viime kesänä menehtynyt vaimo jätti jälkeensä miehen, joka joutuu nyt opettelemaan olemaan yksin.

Matka jatkui läpi kapeiden teiden. Vuoret nousivat joka suunnasta, korkeimpien huipulla valkoinen lumipeite. Tie kaartoi eri suuntiin, emmekä olleet varmoja, kumpaa seurata miehen kotiin. \”Amerikka tuolla päin, Amerikka täällä päin\” -toteamus sai meidät uskomaan, ettei sillä niin väliä. Käännyimme oikealle. Jopa näin kaukana pääteiltä löytyi taidestudio ja muutama hotelli. Pienet asutusalueet saavat miettimään, kuka päätti muuttaa tänne ensimmäisenä ja miksi häntä seurattiin. Meren, vuorien ja nummien ympäröimänä joku teki kodin, josta tuli pieni kylä.

Elgol, Isle of Skye, in autumn
Road to Torrin, Isle of Skye

Ajoimme pienen sillan yli, jonka ali virtasi kirkas puro. Nousimme korkeammalle vuoren vierellä, molemmat mielessään pohtien onkohan tämä vanha herra unohtanut missä asuu ja jäämmekö etsimään sitä koko päiväksi. Puhelinyhteyden löytäminen on suht hankalaa kaikkialla ylämailla, mutta melkein mahdotonta täällä saaren rannikkoteillä. Matka jatkui vuoren vierellä, kauniiden maisemien ympäröivänä. Hento sade mereltä päin ja jo kapea tie tuntui kapenevan. Muutama talo tuli vastaan ja ehkä jopa hengähdettiin – onhan täällä elämää, eikä ajettu tyhjyyttä kohti. Vihdoinkin ymmärsimme kysyä mieheltä, eikö hänellä ollut ketään, joka olisi voinut hakea hänet ja onko hänellä edes maitoa teehen viikon sairaalajakson jälkeen. Kuulemma hänen serkkunsa oli ostanut hänelle ensimmäisen puhelimensa vaimon kuoltua, mutta ei ole tottunut sitä käyttämään. Heillä oli vain kiinteä puhelinlinja, mutta sekään ei enää toimi, koska mies ei ylläpidä sitä jäätyään yksin. Hän tuntuu elävän todellisessa eristyksessä.

50 Minuuttia myöhemmin viimeinen nousu ylöspäin ja pysähdyttiin pienen talon viereen. Talo oli selvästi unohdettu joksikin aikaa. Maali halkeili ja pihaa ei oltu hoidettu kuukausiin. Ymmärtäähän sen, mies on todennut olevansa tyytyväinen, kun pääsee istumaan nojatuoliin, vetäen lakin silmien eteen. Edes maitoa teehen ei vaadi. Ränsistymisestä viis, talo olisi varmasti todella arvokas. Esteetön maisema merelle ja toisella puolella näkyviin kaukaisiin vuoriin. Hyvällä säällä täältä voisi nähdä Pohjois-Irlannin. Nousimme autosta, lyhyt halaus ja viimeiset sanat. Miehen nimi oli Peter.

Elgol, Isle of Skye

Huhtikuun alku, muistot ja tulevaisuus.

by

Jos vuosi sitten joku olisi kertonut, että löytäisin itseni asumasta pikku mökissä ylämailla, lehmien laidunmailla ja omistamasta pienen avoauton, olisin luultavasti vain pyöritellyt silmiäni ja tuhahtanut. Sillä hetkellä olin vielä juuttunut arjen oravanpyörään kotisuomessa, jossa työni vei veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin ja kaupunki, missä asuin, aiheutti rahallista ahdinkoa.
Alun perin päätin kokeilla onneani Helsingissä, toiveenani löytää uusia ystäviä ja avaramielisiä ihmisiä eri puolilta maailmaa. Mutta kuusi kuukautta myöhemmin kiireen ja hälinän täyttämä kaupunki alkoi tuntua ahdistavalta. Ihmisiä vilisi ympärillä, kaikki kiirehtivät eteenpäin katsomatta ketään silmiin. En tosin ole kukaan tuomitsemaan, sillä itsekin kävelen järjetöntä tahtia ja aina olen sanonut, että ei se matka vaan määränpää.

Muutin takaisin kotiin Vesilahdelle joksikin aikaa ja tein myyjän töitä, että olisi joitain tuloja. Vielä huhtikuussa 2023 ajatus oli vielä muuttaa Kreetalle. Minulla oli työ valmiina ja olin päättänyt lähteä. Kuitenkin seuraavien kuukausien aikana ajatus alkoi tuntua oudolta. Ajattelin, että ehkä ei ole minun aikani nyt muuttaa taas etelän maahan. Olin juuri asunut Maltalla viime kesän. Harkitsin asiaa viime tippaan, elokuun loppuun asti, ja päädyin peruuttamaan Kreetalle muuton. Tunsin, että ehkä minua odottaa jokin muu.
Onneksi niin tein sillä kuukausi myöhemmin, heinäkuussa, sain työpaikan Skotlannin ylämailta. Paikasta, jota olin ajatellut vuosia ja haikaillut muutosta takaisin. Se oli jäänyt vainoamaan takaraivoon paikkana, joka tuntui hyvältä.

Päätin ottaa työpaikan vastaan, vaikka se ei ollut alana, joka erityisesti kiinnosti minua, eikä työ haastanut minua millään tavalla. Oli kuitenkin luvattu, että pääsisin tekemään myös toimistotöitä. Nyt ymmärrän, että he sanoivat mitä tahansa saadakseen työntekijöitä. Olen jo ollut tarjoilija ja toiminut esimiestehtävissä, joten ehkä koin olevani jopa parempi kuin tämä työ, mutta nyt palasin takaisin alkupäätyyn ja työhön, joka oli vaan keino palata Skotlantiin. Varasin lennot kahden viikon päähän ja heitin ranttaliksi. Minulla on vielä pre-settled maahanmuuttoasema voimassa, koska olin Britanniassa Brexitin tapahtuessa. Tämä oli viimeinen tilaisuuteni palata ja nähdä, mihin se johtaisi.

Nyt eletään huhtikuuta ja täytyy sanoa, että elämä on vienyt mennessään. Olen Rakastunut, joutunut sairaalaan muutamaksi päiväksi, tein useita muuttoja, kävin läpi eron ja yhteenpaluun, ja nyt olen jättänyt taakseni työn, joka toi minut tähän hetkeen. En enää tee töitä pikkuruisessa hotellissa – se, joka kuitenkin kuului osaksi ketjua – vaan nyt toimin toimistossa Portressa. Työni on nyt hoitaa loma-asuntojen vuokrausta ja muutaman pitkäaikaisen vuokra-asunnon välitystä.
Tuntuu kuin olisin vihdoin saanut tilaisuuden tehdä jotain aivan erilaista kuin ennen. Ympärilläni ovat nyt työkaverit, ja muut ovat sähköpostin tai puhelun päässä – paitsi silloin, kun jonkun talon omistaja sattuu poikkeamaan toimistolla tai joku satunnainen tyyppi tulee juttelemaan siitä, kuinka he ovat kiinnostuneita ostamaan talon ylämaalta ja kaipaavat vinkkejä.

Uuden työn lisäksi satuin löytämään uuden kodin! Nyt asustelen Balmacarassa mökissä, jonka vuokraan erittäin mukavilta paikallisilta. Pihalla kuljeskelee karvaisia lehmiä ja ikkunoista avautuu näkymä vuorille ja merelle. Täältäpäin on todella hankala löytää asumismahdollisuuksia, sillä useimmat vuokraavat tiloja vain lomakäyttöön – se kun on täällä suosituin tapa tienata. Jos yrittää etsiä vuokrakämppiä ylämailta netistä, ei oikein löydä mitään. Täällä asiat hoidetaan enemmän tuttujen ja kavereiden kautta, ei laiteta ilmoituksia nettiin.

Tämänkin asunnon löysin istuessani vanhan työpaikkani pubissa ja jutellessani paikalliselle miehelle, jonka kanssa ollaan tultu hyvin juttuun aina. Hän on professori ja käy silloin tällöin nauttimassa alkoholitonta olutta tai lasillisen punaviiniä. Sattumalta olimme paikalla samaan aikaan noin kaksi kuukautta sitten, ja mainitsin hänelle, että etsin vuokrakämppää, koska minun pitäisi muuttaa nykyisestä työpaikan tarjoamasta huoneesta. Hän hetken mietittyään kirjoitti lapulle ystäviensä nimet, ojensi sen minulle ja sanoi, että kerro Donin lähettäneen sinut ja että etsit vuokrattavaa kotia.

Kesti minulta viikon saada aikaiseksi ottaa yhteyttä, koska olin niin kiireinen, mutta kun viimein soitin, puhelimen toisessa päässä vastasi iloisen kuuloinen nainen nimeltä Lilly. Tulin katsomaan tätä \”chaletia\”, eivätkä he kyselleet minulta paljoa – sain paikan välittömästi.

Muutin tänne muutama päivä sitten, ja nyt istun olohuoneessani ihastellen maisemia ja seuraillen pihalla leikkiviä vasikoita. Tämä kahden makuuhuoneen mökki on todella kodikas ja kaunis.

Tässä muutama kuva parin viikon takaa, kun kävin ensimmäistä kertaa tutustumassa tähän paikkaan.

Olen tosi innoissani, että vihdoin on taas oma tila, missä voin päättää minne kaikki menee ja tiskaanko mukini heti vai 40 minuutin päästä. Olen asunut heinäkuusta asti niin monessa murjussa, ensimmäisenä jopa kontissa, jonka jaoin toisen kanssa. Minulla oli metallinen sänky ja lipasto ja siinäpä se. Jaettu vessa ja erillinen kontti keittiölle, jossa oli muutama työtaso, mikroaaltouuni ja pöytäliesi. Tämän keittiön jakoi parhaimmillaan kuusi henkilöä. Sen jälkeen olen asustellut eri hotellihuoneissa.

Nyt kun olen saanut muutettua ja oli ensimmäinen viikko, ettei minun tarvinnut mennä Plockton Inniin, havahduin ensimmäistä kertaa siihen, että asun Skotlannissa. Vaikka olen ollut täällä jo jonkin aikaa, aiempi asumistilanteeni ei tehnyt siitä tuntua pysyvältä. Nyt, kun minulla on parempi työ ja oma kämppä alkaa tuntua, että olen aloittanut elämän täällä. Taitaa nyt sukulaisetkin ymmärtää, että täällähän minä asustan. Vieläkin kyselevät, milloin tulen takaisin Suomeen 😉 Vastausta en osaa sanoa. Olen kiintynyt tähän paikkaan, enkä enää tunne painetta siitä, että minun pitäisi keksiä seuraava askel tai suunnata jonnekin. Olen melko tyytyväinen tähän tilanteeseen. Toki välillä pohdin, että jos muuttaisin Suomeen takaisin, saattaisin ehkä haluta kokeilla jotain saaristoa… Saas nähdä

Tiedä tässä, mitä tulevaisuus tuo. mutta ihana Unkarilainen työkaveri kovasti toivoo ja uskoo minusta tulevan kokopäiväisen nykyisessä toimistotyössäni. Aluksi työskentelin kolme päivää viikossa, mutta muutaman viikon kuluttua pyydettiin minua tekemään 4 päivää (32h) viikossa. Olen jo melkein kokopäiväinen, mutten aivan. Uusien työkuvioiden lisäksi olen myös päässyt yliopistoon muutamaa alaa opiskelemaan. Kerron siitä enemmän, kun valitsen mihin suuntaan haluan edetä.

Tulevaisuus voi siis tuoda vaikka mitä, ja uskon sen olevan jopa tapahtumarikkaampi kuin nämä ensimmäiset yhdeksän kuukautta. Toivon saavani pysyä tässä mökissä mahdollisimman pitkään ja tutustuvani enemmän ihmisiin. Se on järjettömän edullinen sekä sijainniltaan erinomainen, ja siihen sisältyy kaikki tarvittava… jopa Amazon Prime makuuhuoneen televisiossa kuuluu hintaan. Olen todella onnekas, että puhuin oikealle ihmiselle oikeaan aikaan, ja omistajat vaikuttivat pitävän minusta.

\"\"
\"\"
\"\"

Ylämaan jalokivi

by

Heissulavei, on pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjottelin blogiin ja vielä vähemmän oon Suomeksi rapustellut. Nyt elän englanninkielen ympärillä ja Suomea tulee vähemmän käytettyä niin tekeekin mieli käyttää sitä enemmän.

Olen asunut nyt noin 5 kuukautta täällä pienessä kylässä Skotlannin ylämailla paikassa jota kutsutaan ylämaiden jalokiveksi. Varmaankin paljujen takia. Todella kaunis ympäristö ja paikalliset on päällipuolin hupaisia, vaikkakin mielipiderikkaita. Luontopolkujen, vuorien ja persoonallisten ihmisten lisäksi täällä on jopa kaksi hotellia ja kolme ravintolaa. Yksi näistä ravintoloista toimii myös pienenä kyläkauppana, josta voi hankkia maitoa, leipää, vihanneksia ja makeisia. Harmillisesti kauppa sulkeutuu joka päivä kolmelta, joten kannattaa suunnitella makeanhimo ajoissa, muuten jää illalla nuolemaan vaan näppejä. Lähin kunnon ruokakauppa vaatii junamatkan viereiseen kylään ja usein vapaapäivän töistä, koska näitä junia menee noin 4 kertaa päivässä ja suhteellisen huonoihin aikoihin.
Kesällä piristystä tuo Meganin jäätelökiska, josta saa jäätelön lisäksi tuliaisia ja suklaapatukoita. Talvella kuitenkin ihmiset ja vähäisetkin palvelut katoavat, jättäen jäljelle muutamat kalamiehet, hotellityöntekijät ja pari hassua sielua, jotka eksyvät tänne jahtaamaan Heymish-ohjelmasta tuttuja maisemia.

Hiljaisuus onkin yksi syy, miksi tänne halusin muuttaa. Aika tuntuu menevän hitaammin ja ympäristö on aivan täydellinen, oli sää mikä tahansa. Minne tahansa katsoo, tuntuu kuin olisi postikortissa. Luonnon karuus ja sään anteeksiantamattomuus tuo tietynlaista kauneutta ja romanttisuutta, mitä on vaikea selittää. Täällä elämä tuntuu kuin olisi pysähtynyt johonkin toiseen aikaan, eristyksissä kaikesta siitä, mitä tapahtuu muualla.

Niinpä tässä ylämaiden helmessä ajan kuluessa ja ympärillä vallitsevassa hiljaisuudessa olen löytänyt oman paikkani. Talven myrskyissä ja kesän idyllissä, tämä eristäytynyt kulma maailmasta tarjoaa tunnelmaa, mitä et löydä muualta. En kaipaa kaupungin melskeeseen, vaikka täytyneen myöntää, että kodikas kahvila olisi tarpeen!

\"\"

The Impact of Naturism on Mental Health

by

Naturism, the practice of being naked in social or nonsexual contexts, has gained attention for its potential impact on mental well-being. Beyond the physical aspects, naturism is known to have various psychological benefits that contribute to overall mental health.

Engaging in naturism has been found to offer a range of positive effects on mental health, backed by both research and individual experiences. One of the significant psychological benefits of naturism is the promotion of body acceptance and self-esteem. When individuals participate in naturist activities, they often experience increased body confidence and a healthier relationship with their physical appearance. Being in a non-judgmental and accepting environment allows them to embrace their bodies, irrespective of societal beauty standards.

Research also suggests that naturism can contribute to improved body image perception. Experiencing the diversity of human bodies in naturist settings can challenge preconceived notions of beauty and foster a more inclusive and accepting view of oneself and others. Individuals often report feeling more comfortable and content with their bodies after engaging in naturist activities. For many naturists, the practice fosters body positivity and acceptance. Embracing nudity allows them to celebrate the uniqueness of their bodies and appreciate the diversity of human form. Naturist communities often create an environment that supports body acceptance, where individuals can shed societal pressures and judgments associated with clothing.

Furthermore, naturism has been shown to reduce social anxiety. By being part of a naturist community, individuals often find a supportive environment where they feel accepted and valued for who they are. The shared experience of being naked creates a sense of equality, breaking down social barriers and fostering social connections. This can lead to decreased social anxiety and increased social well-being. I mean, when all your friends have seen you in your birthday suit, what\’s there to feel anxious about?

Naturists come from diverse backgrounds and have various motivations for embracing the naturist lifestyle. While it is challenging to generalize, there are common themes among naturists that contribute to their positive experiences. Naturism is closely tied to a connection with nature. The freedom of being naked in natural settings allows naturists to experience a closer bond with the environment. Whether it\’s skinny-dipping in a pristine lake or sunbathing on a secluded beach, the absence of clothing enables a sense of liberation and harmony with nature. The connection with nature and the freedom of being nude can enhance mindfulness, facilitate a sense of escapism from everyday stressors, and promote overall relaxation.

In conclusion, you should all give it a try 😉

\"\"

Life\’s a whirlwind

by

Hey there, people of the internet! It\’s your favourite slightly neurotic, but kind of charming, gal pal checking in. Life\’s been a whirlwind lately – I\’ve been bouncing around more than a beach ball at a music festival.

First, I headed off to Malta for a little adventure. Let\’s just say it was a mixed bag. On the one hand, I met some amazing people and had some unforgettable experiences. I don\’t regret it even though I was a hot mess… Literally, since the country is scorching hot.

After my stint in Malta, I found myself back in Finland – which, let\’s be real, was a relief. I was ready to leave Malta, but then I met someone and got sucked into staying a little longer than planned. But eventually, it was time to move on, and I landed a job in the big city. And you know what? It\’s not what I thought it would be. Surprise, surprise. I mean, that seems to be the theme of my life lately. Nothing is quite what I expect it to be.

So now I\’m at a crossroads. I could go back to working in a kindergarten, but honestly, I don\’t know if I have the energy for that. The thought of wiping noses and tying shoelaces isn\’t exactly my dream job. But then again, the money would be good. And weekends off? Sign me up, baby.

On the other hand, I\’m daydreaming about starting my own business or finding a way to work for myself. It\’s a scary thought, but also super exciting. I want to be the one in charge, calling the shots, and making my own rules. But let\’s be real – I have no idea where to start. I have a few ideas bouncing around in my head, but the thought of putting them into action is overwhelming. And my brain feels like scrambled eggs half the time. Plus, I\’m pretty sure I have a mild case of imposter syndrome. Can I really do this? Am I qualified? Or am I just deluding myself?

I\’m hoping that the universe will throw me a bone and show me the way. But until then, I\’ll keep plugging away at my current job, daydreaming about the future, and trying not to get too overwhelmed.

So that\’s the deal, folks. Life\’s a rollercoaster, and I\’m just trying to hold on tight and enjoy the ride. Who knows where I\’ll end up next? Maybe I\’ll become a successful entrepreneur, or maybe I\’ll end up back in kindergarten. Or maybe I\’ll move back abroad again!. The possibilities are endless, my friends. But one thing\’s for sure – change is coming.

What we are taught about emotions is wrong

by

Once I participated in a meditative dance class called 5rhythms. It is a movement-based practise that teaches us that life is energy in motion.
\’\’In dancing 5Rhythms you can track perceptions and memories; seek out gestures and shapes; tune into instincts and intuitions. They reveal ways to creatively express aggressiveness and vulnerability, emotions and anxieties, edges and ecstasies. They reconnect us to cycles of birth, death and renewal and hook us up to the spirit in all living things. They initiate us back into the wisdom of our bodies and unleash movement’s dynamic healing power.\’\’ (5Rhythms)

During 5Rhythms I saw people expressing all sorts of different emotions. Someone even screamed and hit the ground, letting out all of the emotion he was bottling up inside. First I was taken aback by it and felt a bit weird trying to move my body freely whilst I was surrounded by strangers. Only when I closed my eyes I could let go of the awkward feeling and just let my body move the way it wants to and see what emotions surfaced during the hours-long practice.

Emotions and feelings are often mistaken to mean the same thing, but they are quite different. \’\’Emotions are real-time data sparked by sensations in the body. Feelings can be more biased, altered by mental misconceptions. Take an example of an emotional threat: A bully might respond with the feeling of anger because it feels empowering, whereas labelling the threat “fear\’\’ would be too vulnerable for them. In contrast, the non-bully might respond by feeling intimidated. This is why feelings can be so different from person to person in the same scenario.\’\’ (Rachel Allyn Ph.D)

Society, other people and even ourselves tell us to shut down our emotions and encourage positive thinking, making it clear that positive emotions are the only ones that are appropriate and the only emotions you want to feel.

Society categorises sadness, anger, anxiety, frustration etc as being \’negative emotions\’.
But what if I tell you there are no negative emotions.
Feelings simply are how we process experiences.

Saying that some emotions are negative or bad implies that they shouldn\’t be felt, because why would anyone want to feel negative emotions. But there isn\’t an objective rule that states what emotions are negative and what positive. There is, in fact, nothing wrong with any emotion. We need to let our bodies feel! It is vital for our spirit and soul. It is how we heal.

Our emotions are all processed in the same place so when you suppress one you suppress them all. To be able to feel full happiness and ecstasy you have to let yourself experience emotions and when you suppress \’\’negative emotions\’\’ to feel happy, the outcome isn\’t pure happiness. Without all our emotions we can\’t connect to our passion and to what we need and desire.
It has been studied that when a person suppresses an emotion or thoughts for years it is that emotion/thought they think about the most. Shutting down any emotions diminishes our connection to our innate wisdom. The quickest way to block our ability to access our emotional wisdom is to consider half of our emotions as “negative” and something to avoid or change.

Your emotions are telling you something. They are an indicator of something and it\’s important to be in tune with them and try to learn what our bodies are telling us. Thinking that we know better than the body and intuition is dangerous. Numbing ourselves from experiencing emotions is in the way of healing and self-awareness. It is denying the wisdom of the emotional body. Emotions are telling us what is needed and when we do the action they tell us to, the emotion moves on until they are needed again. But when a certain emotion isn\’t allowed to do its job (the emotion is shut down) the need/reason for the feeling still remains. This is when other emotions step in, but won\’t be able to fill the need because they weren\’t designed for it. When an emotion is shut down other emotions go out of control. This results in cycling emotions and stuck emotional patterns, that don’t resolve even when we do all the right things. Whether or not you accept all of your emotions as valid, and are willing to feel them is the single biggest decision that will make or break your psychological health.

All our \’\’negative thoughts\’\’ are teachers in disguise. These thoughts are just the scared child in you in need of love, so you should give it love. Nurture the thought and emotion. Show love and compassion to it and tell yourself you are here to yourself. You got your back. You\’re not here to judge or to push your emotions and thoughts away, you are here to love yourself through it. We don\’t have \’\’negative thoughts\’\’ over things we don\’t care about.

\"\"

Thank you 2021. Now fu** off.

by

Goodbye, all the nights I cried. The moments I felt defeated, unlovable and lost. Goodbye, the year of transformation, obscurity and loss. But also, goodbye to some of the memories I\’ll treasure forever.

The year started with me pretty much spending most of my time on the computer writing my thesis and being stressed. The whole spring I was merely existing but not living. A blur of moments I don\’t remember clearly. I ended up graduating a month early and stepping into unknown territory. I had no idea what I\’d do after graduation, in fact, I still don\’t. The summer was full of birthdays, graduations, family gatherings and unemployment. July brought another trip to the Highlands with my little sister and my then-boyfriend. I remember the trip fondly but also with sadness. It was my last trip there without me realising it at the time. Unlike my first time in the Highlands during the lockdown (2020), I met a lot of new people and we were free to visit other towns and cities. It was such a different experience to see the village so lively and filled with tourists enjoying the place and I\’m glad I got to experience it. I\’d love to live in a similar place at some point in my life. Swimming under waterfalls, drinking morning coffee whilst listening to the birds, being close to nature and just living slower. It was a trip I used to tune into who I am and what makes me feel good. I tried to stop pretending to like the things I dont and gladly I succeeded. I started creating more after a long time of losing my creativity. I still suffered from some amount of anxiety and stress, but most of the time I felt quite free and relaxed for the 1 and a half months that we were there. Sadly I now know that in my relationship, our minds weren\’t united. A trip that was a new start for me was an ending for him.

After returning home, to Finland, I got into an educational programme to become a climate change expert. I was excited I found something that aligned with my interests and I felt like it would further my career. I was motivated to study and attended the lectures with enthusiasm. I started going back to the gym after 4 months of not going. Of course, me being me, I still had things to stress about and over-analyze. I however felt happier than in a long time. I was getting more in tune with myself, my feelings and began to allow myself to feel without beating myself up about it. Then one evening, in a blink of an eye, I was left without a relationship. I had just been kissing this person and suddenly they were not my person anymore. I was alone immediately without the knowledge of what had happened and why. It was a truly horrible night filled with tears. Actually, three days filled with tears that ended up breaking the skin around my eyes which burned so badly I needed to have ice on my eyes for ages. I physically couldn\’t cry anymore.

The rest of the year I got used to the feeling of loneliness. I no longer shared my days, thoughts and nights with anyone. My friends don\’t live in the same city and most of the people I knew were my ex-boyfriend\’s friends. I relied on my family more than I have before. I started going to ashtanga yoga classes weekly to help with my chronic pain and keep my body moving. I had a little break from the gym and gained some weight but learned to be merciful to myself. After I started to feel better I started going to the gym again and made an effort to be around people. I journaled and did a lot of self-examination. Admitted to all my shortcomings and started to make a conscious effort to change for the better. I Practised self-love and found peace in knowing I am loving, friendly, assertive, strong-minded, goofy, adventurous, honest, non-judgemental and so much more. I am a complicated person but I am enough for me and for the right people. I am also more open than I\’ve ever been. I still have my flaws, like everybody, but I\’ve learned to see the good in me as well.

Now it is the new year. 1.1.2022. I found myself crying all over again due to the feeling of being worthless, not enough and just trash. People had been able to influence my self-worth and self-perception and I had allowed it. More importantly, I had also experienced kindness from strangers which made me feel hopeful. I had to let it all out and let my body purify my soul through crying so that I can born again for this new year. I entered this year unemployed, technically homeless, without the educational programme and alone. It is truly a clean slate. I have no idea what I am doing for the next 12 months but I\’m eager to find out.

\"\"