Mies takapeilissä

Oltiin ajelemassa Isle of Skyessa etsimässä lääkärin suosittelemaa luontopolkua. Ajatuksena oli mennä kävelylle yhteisenä vapaapäivänä. Kuitenkin, kun käännyttiin Broadfordin hotellin ohi kohti pienempiä sivuteitä, huomasin vanhan ukon, peukalo ujosti pystyssä. Ohi mentäessä, katsoin takapeilistä ja hänen pyytävä katseensa kohtasi omani. Pohdin ääneen, minnehän hänkin oli matkalla ja pitäisikö pysähtyä. Ajettiin takaisin miehen luo ja kysymään juuri tätä.

\”Noin puolen tunnin matkan päähän,\” kuului vastaus, ja tämä riitti. Mies hyppäsi takapenkille ja jatkettiin matkaa.

Juuri sairaalasta päässyt, mielestäni noin 70 vuotias mies aloitti keskustelun erikoisella toteamuksella. \’\’Kuulostatte normaalilta, mistä olette kotoisin?\’\’. Parin sekunnin hiljaisuus seurasi, sillä emme olleet täysin selvillä, mitä hän tarkoitti. Karl kertoi olevansa Irlannista, mikä ilahdutti miestä. Tämä aloitti keskustelun siitä, kuinka irlantilaiset ja ylämaalaiset ovat samanmoisia ihmisiä.

Mies on elämässään ollut maanviljelijä, hänen isänsä omisti paljon karjaa ja opetti pojalleen, kuinka tehdään töitä. Mies päätyi eri alalle, mutta töitä hän teki, ja paljon. Tämä maksoi ensimmäisen avioliiton, kun vaimo kyllästyi olemaan yksin. Onneksi seuraava vaimo olikin hänen elämänsä rakkaus. 30 vuoden avioliiton jälkeen, viime kesänä menehtynyt vaimo jätti jälkeensä miehen, joka joutuu nyt opettelemaan olemaan yksin.

Matka jatkui läpi kapeiden teiden. Vuoret nousivat joka suunnasta, korkeimpien huipulla valkoinen lumipeite. Tie kaartoi eri suuntiin, emmekä olleet varmoja, kumpaa seurata miehen kotiin. \”Amerikka tuolla päin, Amerikka täällä päin\” -toteamus sai meidät uskomaan, ettei sillä niin väliä. Käännyimme oikealle. Jopa näin kaukana pääteiltä löytyi taidestudio ja muutama hotelli. Pienet asutusalueet saavat miettimään, kuka päätti muuttaa tänne ensimmäisenä ja miksi häntä seurattiin. Meren, vuorien ja nummien ympäröimänä joku teki kodin, josta tuli pieni kylä.

Ajoimme pienen sillan yli, jonka ali virtasi kirkas puro. Nousimme korkeammalle vuoren vierellä, molemmat mielessään pohtien onkohan tämä vanha herra unohtanut missä asuu ja jäämmekö etsimään sitä koko päiväksi. Puhelinyhteyden löytäminen on suht hankalaa kaikkialla ylämailla, mutta melkein mahdotonta täällä saaren rannikkoteillä. Matka jatkui vuoren vierellä, kauniiden maisemien ympäröivänä. Hento sade mereltä päin ja jo kapea tie tuntui kapenevan. Muutama talo tuli vastaan ja ehkä jopa hengähdettiin – onhan täällä elämää, eikä ajettu tyhjyyttä kohti. Vihdoinkin ymmärsimme kysyä mieheltä, eikö hänellä ollut ketään, joka olisi voinut hakea hänet ja onko hänellä edes maitoa teehen viikon sairaalajakson jälkeen. Kuulemma hänen serkkunsa oli ostanut hänelle ensimmäisen puhelimensa vaimon kuoltua, mutta ei ole tottunut sitä käyttämään. Heillä oli vain kiinteä puhelinlinja, mutta sekään ei enää toimi, koska mies ei ylläpidä sitä jäätyään yksin. Hän tuntuu elävän todellisessa eristyksessä.

50 Minuuttia myöhemmin viimeinen nousu ylöspäin ja pysähdyttiin pienen talon viereen. Talo oli selvästi unohdettu joksikin aikaa. Maali halkeili ja pihaa ei oltu hoidettu kuukausiin. Ymmärtäähän sen, mies on todennut olevansa tyytyväinen, kun pääsee istumaan nojatuoliin, vetäen lakin silmien eteen. Edes maitoa teehen ei vaadi. Ränsistymisestä viis, talo olisi varmasti todella arvokas. Esteetön maisema merelle ja toisella puolella näkyviin kaukaisiin vuoriin. Hyvällä säällä täältä voisi nähdä Pohjois-Irlannin. Nousimme autosta, lyhyt halaus ja viimeiset sanat. Miehen nimi oli Peter.